Kanttori kulkenut tietä kaitaa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3

Kanttori kulkenut tietä kaitaa

Seurakunnan pitkäaikainen kanttori Heikkinen on nauttinut eläkepäivistä parin kuukauden ajan. Seurakunnan kuoroista jäi kanttorin elämään ystäviä ja esirukoilijoita.

Kaarina Heikkinen näyttää lastenlastensa kuvia. Tuo kolmikko on nyt ykkönen, ja työ kanttorina on saanut lopullisesti siirtyä taka-alalle. Parin viime kuukauden ajan seurakunnan pitkäaikainen kanttori Heikkinen on nauttinut eläkepäivistä.

Nilsiäläislähtöisestä Kaarinasta tuli muusikko jo ennen kouluikää. Tuuli tuo, tuuli vie -kappaleella 6-vuotias Kaarina voitti iskelmälaulukilpailussa naisten sarjan. "Kouluun mennessä olin jo suuri tähti." Kaarinan isä oli Suomen ensimmäinen laulava hanuristi, jonka mukana nuori Kaarina kiersi iltamissa.

Nuorena Kaarina Heikkinen lähti opiskelemaan oopperalaulua. Kun vastaan tuli tyydyttävän arvosanan seinä, piti muuttaa suuntaa. "Minulle osoitettiin kirkkomusiikkiosastoa. Vaikka lähdin sinne, en ajatellut ruveta kanttoriksi."

Sittenpä löytyi puoliso ja tämän työpaikkakunnalla Siilinjärvellä avoin virka. "Virka oli seitsemättä kertaa haussa. Tulijoita ei ollut, kun täällä oli niin huonot urut", Heikkinen muistelee vuonna 1978 alkanutta työuraa Siilinjärvellä.

Lähelle ihmistä

Kanttori Kaarina on nauttinut kuoron johtamisesta. "Lapsikuoro, virsikuoro, kirkkokuoro, kamarikuoro", Heikkinen listaa. "Kuorossa laulaminen, kuoron johtaminen ja matkat valtakunnallisilla kuorojuhlilla ovat olleet huippuhetkiä. Kolusin myös kaikki koulutukset, joita tarjottiin."

Heikkinen kiittää kuoroelämää säännöllisyydestä ja väylistä päästä monenlaisiin tilaisuuksiin ja juhliin, kuten konfirmaatioihin ja siunaustilaisuuksiin. "Virsikuoro kantoi myös laitoksissa pidettyihin hartauksiin ja kulkemaan rinnalla."

"Musiikkiharrastuksen pitää olla mukavaa ja antoisaa. On tärkeää saada ohjausta äänenmuodostukseen mutta myös olla molemmin puolin vuorovaikutuksessa." Kuoroelämän kullaksi tulikin vastavuoroisuus: "Kuorolaiset ovat olleet minun, työntekijän, apuna ja esirukoilijoina." Kuorosta on löytynyt ystäviä ja lapsille kummeja. Tiivis yhteys on syntynyt yksistään yhdessäolon kautta.

Mikä kanttorille on ollut tärkein viesti Jumalasta? "Läsnäolo. Jos minua on helppo lähestyä, silloin Jumalan läsnäolo heijastuu minusta. Jumala on kuunteleva, rakastava ja ymmärtävä."

Usko auttoi jaksamaan

Ajan oloon hälinä kävi muusikon korville liiaksi. "Halusin irrottautua häiritsevistä asioista. Muutin maalle. Nyt minulla on ulkohuussi ja kantovesi."

2000-luvun alussa koettu elämänmuutos on ollut myös irrottautumista kanttorin työstä, joka on menneinä työvuosina ollut myös raskasta riepottelua.  "Olen kokenut aikoja, jolloin pappi oli minulle verenpunainen vaate ja kirkonkellojen äänikin aiheutti ahdistusta ", Kaarina Heikkinen kertoo avoimesti ajoista, jolloin hänen oli vaikea työskennellä seurakunnassa.

"Tein aina niillä voimilla, jotka minulla oli. Olen osannut myös olla sairaana, kun ääni ei kulje, ja ottaa omaa aikaa." Tiukissakaan tilanteissa taivaallinen työnantaja ei ole käynyt kimppuun. "Uskontieni on ollut moni-ilmeinen, mutta olen saanut jättää kipeät asiat Jumalalle."

Elämän vaiheista muistuttaa myös kaksi Kaarina Heikkiselle rakkaaksi tullutta laulua.  Heikkisen esikuvan opettaja-kanttori Matti Rannan tekemässä laulussa lauletaan levosta: "Niin hyvä on muuttolintusen levähtää, kun siivet eivät kanna". Laila Kinnusen Tiet-kappaleessa taas julistetaan täydellä teholla: "Tietä kaitaa jotkut käydä saa… Tietä suoraa harva vaeltaa."

Sini-Marja Kuusipalo

Kaarina Heikkinen on iloinen eläkepäivistä, mutta poikkeaa mielellään entiselle työpaikalle kirkkoonkin.

Kuva: Sini-Marja Kuusipalo