Armahtakaa

Jeesus sanoo: ”Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa.” Onko mahdollista aina olla valmis armahtamaan? Anteeksiantamisen vaatimus tuntuu kohtuuttomalta, jos henkilö on kokenut äärimmäistä pahaa. Sehän olisi ihmisen kokemuksen ylenkatsomista. Silti me kannamme mielessämme pienistäkin asioista sellaista anteeksiantamatonta mieltä, joka hajottaa itseämme sisäisesti. Kaunamme kohteet eivät ole edes niistä tietoisia. Kannamme sisällämme muistoja koetuista loukkauksista, ja katkeruus toista ihmistä kohtaan sitoo omia voimiamme.

Se mitä teen toiselle, kohdistuu aina jollakin tavoin myös itseeni. Kylmyys ja armottomuus, joita näen toisessa, ovat jollakin tavoin läsnä myös oman mieleni rakenteissa. Jeesus tiivistää tämän iskevästi: ”Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi?”

Tie aitoon anteeksiantamukseen on pitkä ja mutkainen. Sen lähtökohtana on oman vihan, turhautumisen, kaunaisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen itsessä. Se mitä nyt tunnen, on luvallista. Päämääränä on kuitenkin oppia olemaan myötätuntoinen sekä itselle että muille.

Anteeksiantaminen ei tarkoita unohtamista. Mielemme syövereistä saattaa kummuta tukahdutettuja asioita vuosikymmenienkin jälkeen, kun hetki sille on otollinen. Kaikki kokemamme asiat ovat osa elämänhistoriaamme – myös anteeksiantamamme asiat. Samoin omat vastenmieliset tekomme saattavat nousta vainoamaan meitä uudestaan – myös ne, jotka on anteeksisaatu.

Armo ja anteeksianto ovat uskomme suuria aarteita. Niitä voi käyttää myös väärin. Päästämmekö jonkun vapaaksi rikkeestään, julistammeko jonkun syylliseksi vai syyttömäksi? Tässä ollaan hengellisen vallankäytön ytimessä. Tuomitsemalla voidaan murtaa ihminen. Viisas ”tuomari” tietää, milloin on julistettava armoa ja milloin on johdateltava ihminen ensin katumuksen tielle. Tämän valinnan vaikeuden siunaus on siinä, että se vetää meitä yhä uudestaan lähemmäs Jumalaa.

14.7.2019
Olli Kortelainen
kirkkoherra