Evästä elämään: Mitä minä siitä saan?

”Me olemme luopuneet kaikesta… Mitä me siitä saamme?” kysyy Pietari Jeesukselta Matteuksen evankeliumissa (Matt. 19:27). Minä en ole luopunut kaikesta, mutta sentään silloin tällöin auttanut jotakuta, laittanut kolehtiin ja hyväntekeväisyyteen rahaa. Tunnistan Pietarin kysymyksen itsessäni: ”Mitä minä siitä saan?” Ikään kuin se vähäinen hyvä, mitä minä olen tehnyt, olisi saanut Jumalan velkaantumaan minulle.

Tämän ajatukseni kanssa olen ihan hakoteillä. Näin nurinkurinen ajattelu johtunee siitä, että koko yhteiskuntamme perustuu ansaitsemiselle. Koulussa, työelämässä, urheilussa, taiteissa ja ylipäätään elämässä keskitytään ansioihin. Jumalan siunaama ja ikuisen elämän perillinen ei tule kenestäkään hänen ansioidensa tähden, vaan sen tähden, että Jeesus on hänet pelastanut.

Reformaatio syntyi runsaat 500 vuotta sitten yhtenä reaktiona keskiajalla kukoistavalle anekaupalle, jolloin kristityt aneita ostamalla uskoivat varmistavansa oman taivasosuutensa. Martti Luther nousi tällaista uskonkäsitystä vastaan muistuttaen, että Kristus yksin käy ja riittää.

Ihmisten kanssa voi tehdä kauppaa, mutta Jumalan kanssa ei. Siinä, että Jumala on hyvä ja armollinen ja vieläpä erottelematta, on jotakin ihmisen järjelle käymätöntä. Olemmehan kasvaneet maailmassa, jossa meitä on pienestä pitäen opetettu suorittamaan ja ansaitsemaan. Sen mukaan on sitten palkittu tai jätetty palkitsematta.

Näin ollen voi olla vaikeaa hyväksyä kristinuskon sanomaa siitä, että jotain voisi saada ilmaiseksi armosta, ilman omaa ansiota. Jumalan rakkaus kohdistuu siihen, mikä ei ole mitään, ja luo siitä jotain armon avulla. Ei ole mahdollista ansaita Jumalan rakkautta ja hyväksyntää. Jumala on rakastanut meitä ensin, jo silloin, kun emme olleet mitään.

Armo on Jumalan ansiotonta rakkautta meidän osaksemme. Se on kristitylle riittävä syy muistaa armahtaa myös muita ihmisiä tämän elämän aikana.

Olli Kortelainen
kirkkoherra

Teksti on julkaistu Savon Sanomissa 9.2.2020.